MERENHENGETÄR ISABELLAN TARINA, Osa 5

Rakastunut ja surullinen kalastajanuorukainen kävi hetkessä kiinni verkkoihin ja heitti ne salaman nopeasti veteen uskoen ja toivoen, että pieni lintunen tarttuisi verkkoon ja pelastuisi. Niin paljon hän rakasti tuota pientä ja hentoa olentoa, jonka sirkutusta hän olisi kuunnellut taukoamatta. Se ääni oli kuin hunajaa hänen korvilleen. Yht´äkkiä kalastaja näki outoa kajastusta vedestä ja aivan kuin pyrstö olisi heilahtanut pinnalla. Jonkin kauniin tutun äänen hän kuuli korvissaan. Niin kauniin, että hänen sydämensä pakahtui onnesta. Voisiko se olla hänen sinilintunsa? 

Kalastaja veti verkot veneeseen, mutta mitään ei niissä ollut. Hän luuli kuvitelleensa tuon äänen sielussaan kunnes kuului loiskahdus....Yks kaks hänen veneensä kannella istui mitä kaunein sininen olento jonka tuttu loitsu kuului:

"Oi sinä kaunis komea mies,

näytä minulle kotiisi ties.

Haluan nähdä missä asut,

mitä mietit ja miten saan sut.

On sydämes puhdas ja avoin,

ei sitä ole mustattu peloin,

ei saloin.

Tahdon olla ystävä sulle,

lupaathan puolet sydämestäs mulle."

Kalastaja kaappasi tuon suomuisen kauniin olennon syleilyynsä ja silmät kostuivat suolaisista kyynelistä. Taika oli rauennut. Isabella kuitenkin tiesi, että hänen vanhempansa, meren valtiaat, odottivat hänen paluutaan. Miten hän asian heille selvittäisi ettei rakastaan jättää voisi...?

...jatkuu...to be continued....